BAMBI (2022)
Hand processed 35mm colour film
Aspect ratio: Academy 1.37:1
Sound: Optical Dolby SR
Duration: 10’22, Loop with technical leader

Bambi is a study on the surface of original Disney classic with the same title. The film is created by using high tech microscope (´Field emission scanning electron microscope, SEM) and by shooting the original Bambi again with Oxberry 1700 Optical printer. What is discovered is the “skin” of the film itself, the focus is on one scratch on the surface of the gelatin emulsion. Bambi is projected with an old 35mm East German made projector Dresden, which was the most common projector in Finland after the WWII.

The installation includes also four glass plates covered with silver filtered from the fix bath. The silvery glasses are lightened by candles. There´´´s no electric light in the exhibition.

Produced with the assistance of the Liaison of Independent Filmmakers of Toronto (LIFT)
Thanks to: Pyhäsalmi Volunteer Fire Department’s cinema, Arts Promotion Centre Finland, The Finnish Cultural Foundation, Kone Foundation, University of Arts Helsinki, Saastamoinen Foundation

Valottumaton MgO 0,003%, Ag2O 0,11%, 2022
Unexposed MgO 0,003%, Ag2O 0,11%, 2022
Fix silver and saliva on glass, three candles behind. Size 45cmx200cm
Bambi, still

Building off of her recent film, Animal Bridge U-3033, which used night vision technology to film deer crossing a motor highway via a green bridge, Viita is exploring deeper into the crossroads of art, technology and our animal neighbours. Using a Scanning Electron Microscope (SEM), she is examining the surface of Disney’s classic Bambi. What we discover, is the skin of the film, the gelatin which originally once was sentient animal. 

LIFT announcement, 2019

HOPEA JA PIMEYS

Kari Yli-Annala

Milja Viidan elokuva Bambi (2022) tempaa katsojansa analogisen fotokemiallisen elokuvan materiaalisuuteen fyysisesti, haptisesti ja emotionaalisesti. Elokuvan tekemisen lähtökohtana on Viidan amerikkalaiselta keräilijältä hankkima The Walt Disney Companyn tuottaman tunnetun animaatioelokuvan Bambi (1942) 35 mm -esityskopio, jonka yksityiskohtia taiteilija on kuvannut uudelleen Oxberry 1700 -optisen printterin avulla.
Pyyhkäisyelektronimikroskooppi (SEM Scanning Electron Microscope) on puolestaan mahdollistanut pääsyn lähelle alkuperäisen elokuvan ihoa – ja jopa sen alle. Galleriassa teos esitetään 35-millisenä filmikopiona elokuvateatteriprojektilla, joka on peräisin analogisen elokuvakulttuurin kulta-ajalta, 1950-luvulta.


Disneyn Bambi perustuu itävaltalaisen Felix Saltenin vuonna 1922 jatkokertomuksena ja vuonna 1923 kirjana ilmestyneeseen kertomukseen, jossa nuori metsäkauris varttuu metsässä, todistaen oman äitinsä ja monen muun eläimen kuoleman metsästäjien aseisiin. Väkivallan, pakenemisen, kuoleman, menettämisen ja piiloutumisen teemat ovat kirjassa keskeisiä. Viita on leikannut elokuvansa kuvamateriaalin sekä alkuperäisen elokuvan ääniraitaan perustuvat emotionaaliset äänifragmentit strukturaalisen materiaalisen elokuvan tapaan, kerroksellisen työstön viedessä katsojan keskelle kinesteettisesti intensiivisiä fragmentoituja hetkiä. Elokuva tuntuu jäljittelevän suojautumisen ja pakenemisen, piiloutumisen ja tarkkailun toisaalta nopeita ja toisaalta paikallaan pysytteleviä liikkeitä.


Viidan uudella elokuvalla on temaattinen yhteys hänen aikaisempaan teokseensa Eläinsilta U-3033 (2018), jossa hän sijoitti eläinten luonnollisten reittien katkeamiseen ratkaisuksi tehdyn betonisen ylikulkusillan päälle kasvaneeseen metsään automaattikameroita, jotka kuvasivat kun lähellä oli liikettä. Viita on todennut kuuluvansa ihmisenä lajiin, joka on estetiikkaa rakastava mutta myös teollista väkivaltaa harjoittava äärimmäinen peto. Analogisen selluloidifilminkin voi nähdä ihmisen maapallon elonkehällä harjoittaman eksploitaation materiaalisena ilmentymänä. Se rakentuu menneen vuosituhannen lopun keskeiselle fossiiliselle materiaalille, öljypohjaiselle muoville ja sen tärkeimpiin ainesosiin kuuluva sideaine gelatiini on tehty eläinten vuodista ja luista.


Näyttelytilaan elokuvan esittämistä varten tuotu öljyä tihkuva, kolhiintunut, raskas ja äänekäs kolmivaihevirralla toimiva itäsaksalainen Dresden-merkkinen elokuvateatteriprojektori on ollut luotettavuutensa ja helppokäyttöisyytensä vuoksi yleinen monissa suomalaisissa elokuvateattereissa 1900-luvun maailmansotien jälkeisellä ajalla. Projektori vaatii näyttelyn aikana jatkuvaa huoltoa ja ylläpitoa. ”Öljyjä pitää tarkkailla, rissoja puhdistaa ja esityskopiota pitää vaihtaa. Analoginen maailma on painava, työläs ja fyysinen”, Viita muistuttaa. Elokuvaprojektorin paikallaolo voi muistuttaa myös Hippolyte-gallerian tilan aikaisemmasta elämästä elokuvateatteri Dianana.


Näyttelytilassa on esillä myös takaapäin tulevalla elävällä valolla valaistuilla lasilevyillä hohtavaa kiinnitehopeaa. Viidan kaksi avainsanaa näyttelylleen ovat hopea ja pimeys. Ajattelen sanojen yhteydessä filosofisen estetiikan termiä schein, joka tarkoittaa kaiken aisteille ilmenevän loistetta tai hohdetta mutta myös silmänlumetta. Elokuvan kehitysprosessi kuulostaa Viidan kertomana alkemistiselta kokeelta pimeässä. 35mm -värinegatiivi on kehitetty käsin värikehitysaineella, mustavalkoistenkin kuvien naarmujen kertoessa materiaalin värillisyydestä ja negatiivin värikerroksista. Negatiivin kehitysprosessin kuvan kiinnitysvaiheessa valottunut hopea sitoutuu pysyvästi filmin pintaan, mutta valottumaton aines irtoaa kiteinä ja hiutaleina, vaipuen hitaasti kiinnitealtaan pohjalle. ”Kun sakan suodattaa ja neste haihtuu, jää jäljelle materialisoitunut pimeys”, tiivistää Viita.

SILVER AND DARKNESS

  • Kari Yli-Annala

Milja Viita’s 35-mm film Bambi (2022) draws its viewers into the materiality of an analogue, photochemical film—physically, haptically, and emotionally. The starting point for the work was a 35-mm copy of the famous animated picture Bambi (1942) produced by The Walt Disney Company, which Viita acquired from an American collector. The artist has re-recorded the details of the film with an optical printer, Oxberry 1700. A Scanning Electron Microscope (SEM) has made it possible to get close to the “skin” of the original—and even under it. At Photographic Gallery Hippolyte, the work is presented with a 35-mm cinema projector dating back to the 1950’s—the golden age of analogue motion-picture culture.

Disney’s Bambi is based on a story by the Austro-Hungarian writer Felix Salten, published in 1922 as a serial and 1923 as a book, in which a young roe deer grows up in the woods and witnesses the death of his mother and many other animals to the guns of hunters. The book’s themes revolve around violence, escape, death, loss, and hiding. Viita has cut the footage for her film as well as the emotional sound fragments from the soundtrack of the original movie in the style of Structural/Materialist films. The layered processing puts the viewer amidst kinaesthetically intense and fragmented moments. Simultaneously, the film seems to mimic rapid yet stagnant movements of protecting and escaping, hiding and stalking.

Milja Viita’s new film has a thematic connection to her previous work titled Animal Bridge U-3033 (2018). The artist placed automatic cameras in a forest patch that had grown over a concrete overpass designed to mend the break to the natural paths of animals. The cameras recorded whenever there was movement nearby. Viita has stated that as a human, she belongs to a species that is an “extreme beast” that loves aesthetics but also engages in industrial violence. In her current work, the examination of the analogue reel can also be seen as a material manifestation of human exploitation on the planet. With oil-based plastic, it is built on the key fossil material of the end of the last millennium, and its other main ingredient, the binding material gelatin, is made from animal hides and bones.

Dripping with oil, banged up, heavy, and loud—the cinema projector manufactured in East Germany and operated with three-phase electric power brought into the gallery for showing the film, was common in many Finnish cinemas since the World Wars due to its reliability and ease of use. However, the projector requires constant maintenance and upkeep during the exhibition. Viita reminds us, “the oils need to be monitored, the cogs cleaned, and the film copy needs to be changed. The analogue world is heavy, laborious, and physical”. The presence of a film projector is also reminiscent of Photographic Gallery Hippolyte’s past life as ‘Diana’, the old cinema.

The exhibition space will also feature glass plates with luminescent silver from fixer fluid, illuminated from behind by a live flame. For Milja Viita, the two keywords for this exhibition are silver and darkness. Those words lead me to think of the term schein in the context of philosophical aesthetics; it conveys the radiance or lustre in everything that manifests onto the senses but also as an illusion. As described by Viita, the process of developing film sounds like an alchemical experiment in the dark. The 35mm colour negative was processed manually using a colour developer. In even the black-and-white images, the scratches are indications of the previous colour of the material, and the layers of colour in the negative. In the fixing phase of developing negatives, the exposed silver is permanently bound to the celluloid, while the unexposed material detaches as crystals and flakes, slowly sinking to the bottom of the basin. As Viita sums up, “when the precipitate is filtered, and the liquid evaporates, what remains is darkness materialised”.